Tänään on keskiviikko 20. syyskuuta 2017

In english    Sivukartta    Etusivulle

HISTORIA


(Julkaistu Lapinkoira-lehdessä 2/2010: Lappalaiskoirat ry:n 40-vuotishistoriikki)


Yhdistyksen perustamisvaiheet ja niiden taustaa
Tarkasteltaessa Lapin historiaa on toinen maailmansota sangen monessa asiassa vedenjakaja näin myös lappalaiskoirien kannalta. Toisen maailmansodan loppuvaiheissa käyty Lapin sota evakkoreissuineen oli tuhoisa niin maakunnan porotaloudelle kuin porokoirille. Jo ennen sotia virinnyt suunnitelma poroa paimentavan koirakannan kartoittamisesta katkesi sotaan ja sodan jälkeinen Lappi ei ollut enää entisensä. Porokoirakannan kartoittaminen ja uudelleen elvyttäminen päästiin aloittamaan Lapissa Kennelliiton toimesta kunnolla vasta 1950-luvulta lähtien. Tämän työn tuloksena syntyi ensin lapinporokoiran rotumääritelmä, jonka Kennelliitto vahvisti vuonna 1966. Lapinpaimenkoira, joka oli saanut rotumääritelmän vuonna 1945 Suomen Kennelklubin toimesta, vaihtui nimeltään Lapinkoiraksi vuonna 1968, rotumääritelmä pysyi vielä samana. Suomessa oli tuolloin kaksi kenneljärjestöä Suomen Kennelliitto ja Suomen Kennelklubi jotka yhdistyivät vuonna 1962. Lapinkoiran kasvatuksessa 1970-luvulla alkoi uusi vaihe. Vuosikymmenen alusta oli mahdollista ruveta käyttämään lähinnä Suomen ja Norjan Lapin luonnonkantaa siitoksessa. Rodun tyyppi ja rotukuva alkoivat hiljalleen selkiytyä. Vuonna 1971 avattiin lapinkoiran rekisteri pitkäkarvaiselle porokoiralle. Lapinkoira sai uuden rotumääritelmän 1975. Koirien asioita hoiti Suomen Pystykorvajärjestö jonka alaisuudessa toimi lappalaiskoirajaosto.

Kuluvana vuotena tulee 40 vuotta Lapinkoirayhdistyksen perustamisesta. Yhdistyksen perustaminen tapahtui 21.11.1970 Helsingin Messukeskuksen kansainvälisen koiranäyttelyn yhteydessä. Yhdistyksen kotikaupungiksi tuli Turku. Suomen Lapinkoirayhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Taisto Laaksonen ja sihteeriksi Hannele Honkanen, molemmat Turusta, varapuheenjohtajaksi valittiin Tapani Hietala Heinolasta. Ensimmäinen johtokunnan kokous pidettiin maaliskuussa 1971 ja siellä hyväksyttiin 24 jäsentä uuteen yhdistykseen.

Yhdistys kuului vuodesta 1975 vuoteen 1980 Suomen Seurakoirayhdistykseen ja vuonna 1980 palattiin takaisin Suomen Pystykorvajärjestöön. Lapinporokoira sen sijaan kuului koko ajan Suomen Pystykorvajärjestön alaisuuteen. Vuonna 1991 yhdistyksen vuosikokous teki päätöksen yhdistyksen nimen muuttamisesta Lappalaiskoirat ry:ksi. Vuonna 1992 työryhmä Esa Laitinen, Manne Raitila ja Matti Takanen suunnittelivat yhdistykselle uudet säännöt niin että ne kattoivat toimimisen rotujärjestönä. Säännöt mahdollistivat lapinporokoira- ja ruotsinlapinkoiraharrastajien liittymisen yhdistykseen. Ruotsinlapinkoirat kuuluivat Seurakoirayhdistykseen ja lapinporokoiran asioita hoiti Suomen Pystykorvajärjestö, lapinporokoirat tulivat aluksi kahden vuoden koeajalla. Vuonna 1997 Lappalaiskoirat ry sai rotujärjestöoikeudet ja on Suomen Kennelliiton jäsenyhdistys. Vuoden 1998 alusta lähtien yhdistys on toiminut Suomenlapinkoiran, Lapinporokoiran ja Ruotsinlapinkoiran rotujärjestönä.

Vuonna 2010, 40 vuotta perustamisesta, yhdistyksemme organisaatio koostuu hallituksesta (pj+9 jäsentä +3 varajäsentä), jalostustoimikunnasta, lehtitoimikunnasta, myyntiartikkelitoimikunnasta ja näyttelytoimikunnasta. Lisäksi hallituksen ulkopuolisina toimihenkilöinä yhdistykseen kuuluvat rahastonhoitaja, jäsensihteeri, pentuvälittäjät, rotuinfot, paimennusyhteyshenkilö, toko-, agility- ja pk-yhteyshenkilöt sekä yhdyshenkilöt ulkomaille. Voidaankin hyvällä syyllä todeta että 40 vuoden kuluessa Lappalaiskoirat ry:stä on kehittynyt laaja ja toimelias rotujärjestö.

Yhdistyksemme puheenjohtajina ovat toimineet seuraavat henkilöt: Taisto Laaksonen 1970–1973, Olavi Honkanen 1974–1985, Jukka Kuusisto 1986–1988, Kaarina Riuttanen 1989–1993, Manne Raitila 1994–1996, Jukka Kuusisto 1997–1998, Marja Talvitie 1999–2006, Eini Kipinoinen 2007–2009, Marja Talvitie 2010-2011, Petri Hallberg 2012-2014, Marjo Berg 2015-.

Julkaisutoiminta
Yhdistyksen jäsenjulkaisu Lapinkoira alkoi ilmestyä vuonna 1971. Alkuvuosien pienilevikkisestä jäsenjulkaisusta on kehittynyt lähes satasivuinen nelivärijulkaisu jonka painosmäärä vuonna 2007 oli noin 3500 ja nykyään noin 4500 (1/2010). Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Yhdistyksessä onkin tietoisesti panostettu hyvään lehteen, joka on edesauttanut jäsenmäärän kasvua. Yhdistyksen Logo otettiin käyttöön 1978 ideointikilpailun pohjalta, jonka voitti Jouko Elonen Hyvinkäältä, merkki on edelleenkin käytössä pienin muutoksin. Ensimmäinen oma vuosikirja ilmestyi 1986, aikaisempien vuosien tiedot löytyvät Pystykorvajärjestön vuosikirjoista. Pentuaapisen ensimmäinen painos otettiin vuonna 1985. Ensimmäinen valiokirja ilmestyi 1994, valiokirja 2 sisältää valiot 1993 – 1997 ja valiokirja 3 valiot 1998 – 2002. Kotisivut Lappalaiskoirat ry sai vuonna 1997.

Jäsenistö ja talous
Vuoden 1971 jäsenmäärä oli 24. Vuonna 1974 60 jäsentä ja vuonna 1985 361 jäsentä. Vuonna 1990 jäsenmäärä nousi jo 800:aan. Vuonna 1995 ylitettiin tuhannen rajapyykki ja jäseniä oli 1250. Vuonna 2000 päästiin jo 1800:aan jonka jälkeen jäsenmäärä on ollut hyvin noususuhdanteinen ollen 2009 lähes 4500.

Yhdistyksen ensimmäisessä kokouksessa vuonna 1971 jäsenmaksuksi vuodelle 1971 päätettiin 10 markkaa vuosijäseneltä ja 100 markkaa ainaisjäseneltä. Talousarvio vuodelle 1976 oli 1500 markkaa ja vuonna 1990 41 000 markkaa. Vuoden 2010 talousarvioksi on merkitty 76 600 euroa.

Näyttelytoiminta
Ensimmäinen oma näyttely järjestettiin Vammalassa tammikuussa 1983. Näyttelytoimikunta perustettiin vuonna 1984. Vuonna 1986 järjestettiin ensimmäisen kerran ns. talvipäivät jolloin vuosikokous oli lauantaina ja erikoisnäyttely sunnuntaina. Sittemmin pääerikoisnäyttelymme ajankohta on vakiintunut maaliskuulle. Pääerikoisnäyttelyjemme paikkakunnat ja koiramäärät: 1986 Maisansalo 81, 1987 Hankasalmi 61, 1988 Maisansalo 92, 1989 Kangasala 90, 1990 Viljakkala 118, 1991 Kuopio 74, 1992 Hauho 149, 1993 Luumäki 120, 1994 Harjavalta 84, 1995 Valkeakoski 109, 1996 Hartola 121, 1997 Espoo 175, 1998 Vammala 160, 1999 Juva 125, 2000 Tampere 234 (yhdistyksen 30-vuotisjuhla), 2001 Rokua 144, 2002 Paimio 151, 2003 Taipalsaari 174, 2004 Forssa 225, 2005 Rovaniemi 184, 2006 Hyvinkää 311, 2007 Seinäjoki 211, 2008 Lappeenranta 198, 2009 Kuopio 261.

Toisen vuosittaisen erikoisnäyttelyn - syysnäyttelyn - saimme kun suomenlapinkoiran rekisteröinnit ylittivät 500. Syyserikoisnäyttelyjemme paikkakunnat ja koiramäärät: 1992 Pieksämäki 61, 1993 Seinäjoki 84, 1994 Suolahti 68, 1995 Juva 84, 1996 Kuopio 74, 1997 Rovaniemi 96, 1998 Iitti 211, 2003 Jämsä 223, 2004 Rautavaara 206, 2005 Jyväskylä 262, 2006 Kalajoki 146, 2007 Jyväskylä 269, 2008 Jyväskylä 320, 2009 Jyväskylä 313.

Vuonna 2004 suomenlapinkoirien rekisteröinti ylitti tuhannen (1143) ja tämä oikeutti kolmanteen vuotuiseen erikoisnäyttelyyn joka järjestettiin ensimmäistä kertaa vuonna 2006. Kolmas vuotuinen erikoisnäyttelymme on yhdistetty kesäleiriin. Kesänäyttelyiden paikkakunnat ja koiramäärät: 2006 Rautavaara 117, 2007 Lammi 125, 2008 Rokua 122, 2009 Säkylä 140.

Kesäleirit
Yhdistyksen ensimmäinen kesäleiri järjestettiin vuonna 1982 Kylmäkoskella, majoitus tapahtui teltoissa ja omin eväin. Sittemmin kesäleireistä on tullut perinne ja ne ovat nykyään monipäiväisiä tapahtumia, jotka sisältävät eri harrastuslajeja, luentoja ja näyttelyn. Kesäleirien paikkakunnat: 1983 Leppävirta, 1984 Kyröskoski, 1985 Viitasaari, 1986 Äänekoski, 1987 Riistavesi, 1988 Hillosensalmi, 1989 Kannonkoski, 1990 Pinsiö, 1991 Äkäslompolo, 1992 Kauhajoki, 1993 Riihimäki, 1994 Joensuu, 1995 ja 1996 Juupajoki, 1997 Heinävesi, 1998 Konnevesi, 1999 Lammi, 2000 Outokumpu, 2001 Heinävesi, 2002 Piikkiö, 2003 Kitee, 2004 Pohtimolampi, 2005 Hillosensalmi, 2006 Rautavaara, 2007 Lammi, 2008 Rokua, 2009 Säkylä, 2010 Rautavaara, 2011 Orilampi.

Muu toiminta
Ensimmäinen tottelevaisuuskoe oman näyttelyn yhteydessä järjestettiin vuonna 1990. Harrastustoiminta alkoi muutenkin lisääntyä 1990-luvun alussa ja kesäleirien lisäksi järjestettiin toko- ja nuorisoleirejä. Myös agility tuli mukaan kuvioihin. Tällöin myös alaosasto toimintaa viriteltiin käyntiin. Nykyään yhdistyksessä toimii peräti 15 alaosastoa ympäri Suomea, jotka järjestävät omilla alueillaan monipuolista harrastustoimintaa ja tapaamisia. 90-luvun alussa perustettiin nuorisotoimikunta ja ulkomaalaistoimikunta. Palveluskoiraoikeudet lappalaisrotumme saivat vuonna 1997. Vuotuisen joulukuisen Messukeskuksen Voittajanäyttelyn yhteydessä rotujärjestöllämme on infokoppi. Kasvattajapäivät ja Kuopion Jalostuspäivät kuuluvat niin ikään yhdistyksen vuotuiseen ohjelmaan.

Patsaat
Molemmat lappalaiskoirarotumme saivat 2000-luvulla omat patsaat. Lapinporokoirapatsas sijaitsee Inarissa Saamelaismuseo Siidan pihassa. Se paljastettiin syyskuussa 2004. Suomenlapinkoirapatsas sijaitsee Enontekiön Hetassa, Tunturi – Lapin luonto- ja kulttuurikeskuksen pihassa. Se paljastettiin kesäkuussa 2007. Hankkeet ovat toteuttaneet Suomen Kennelliitto ja Lappalaiskoirat ry. Molemmat pronssiin valetut patsaat on tehnyt Kennelliiton entinen toiminnanjohtaja Pekka Ketonen, kuten myös kaikki muutkin kotimaisten rotujemme patsaat, suomenpystykorva on sijoitettu Espooseen, Kennelliiton edustalle, suomenajokoira Janakkalaan ja karjalankarhukoira Ilomantsiin

Rotujemme Historiaa
Suomenlapinkoiran, lapinporokoiran ja ruotsinlapinkoiran juuret ovat pitkälti yhteiset. Pohjoiskalotin alueella on käytetty koiria mukana peuranpyynnissä jo 10.000 vuotta sitten. Lappalaiskoiriemme esi-isän, arktisen pystykorvan, katsotaan kallolöydön perusteella eläneen jo myöhemmällä kivikaudella n. 7000 eKr. Tuon ajan koirasta ei voida vielä puhua totutussa mielessä lappalaisena koirana vaan arktisena, erilaisen villiriistan pyyntiin soveltuvana pystykorvana.

Saamelainen yhteiskunta muuttui 700-luvulta lähtien. Nykysaamelaisuus syntyi. Peurojen kuoppapyynti hylättiin ja käyttöön otettiin massapyyntimenetelmät. Seidat otettiin käyttöön 700–1700 välisenä aikana. Shamanistinen maailmankuva vahvistui. Shamaanit liikkuivat 3-jakoisessa maailmassa jota mm. noitarummut kuvaavat. Ajallisia ja alueellisia eroja oli paljon. Norjassa hirvi oli tärkeä pyyntieläin, Suomessa peura. Porohan on kesytetty villipeurasta. Suurporonhoito syntyi keskiajan kuluessa, Ruotsin puolella 1600-luvulla, Suomen puolella 1700-luvulla. Poronhoito sinänsä on vanhaa ja alkoi jo 3000–4000 vuotta sitten. Poroa käytettiin vetoporona jo 3000 vuotta sitten.

1500-luvun puolivälissä Lapin maat liitettiin yhä kiinteämmin Ruotsin hallinnon alaisuuteen. Lapinkylien asukasluvut eivät olleet korkeita, verotustietojen perusteella on arvioitu mm. Sompion (Sodankylää) lapinkylän asukkaiden määrän vuosina 1555–1600 vaihdelleen 30–60 asukkaan välillä. Lapinkylien asukkaat olivat metsäsaamelaisia joiden toimeentulo perustui vuotuiskiertoon; kesät vietettiin pienissä ryhmissä kesäkylissä kalastaen ja metsästäen. Etenkin peura, jota metsästettiin talvella, oli tärkeä riistaeläin. Talveksi kokoonnuttiin kiinteisiin talvikyliin, joissa pidetyillä käräjillä ratkottiin kylien sisäisiä ja lapinkylien välisiä ristiriitoja. Talvikylät olivat myös markkinapaikkoja, joihin saapui kauppiaita eri puolilta Lappia. Myös maallinen esivalta ja kirkonmiehet tavoittivat asukkaat talvikylistä. 1600-luvulla saamelaisten asuinalueet avautuivat suomalaiselle uudisasutukselle. Suomalaisten asutus ei levinnyt kovin nopeasti. Yleensä suomalaisten ja lappalaisten elämäntavat sulautuivat yhteen.

1600-luvun käräjäpöytäkirjoista löytyy merkintöjä porokoirista. Mm. Kittilän käräjillä annettiin ankarat määräykset koirien kiinnipidosta suunnilleen nykyisenä rauhoitusaikana. Suuria sakkoja uhattiin antaa niille jotka rikkoivat tämän kylänmiesten yhteisen päätöksen. Vain porokoirat olivat poikkeusasemassa. Niitä sai käyttää ihmisen valvonnan alaisina, mutta niiden tuli olla erotukseksi muista koirista mustia väriltään. Ennen kuin tällainen määräys on voitu antaa on täytynyt olla jonkinlainen musta koirakanta, jolla on ollut taipumuksia porokoiraksi. Johannes Schefferus kirjoittaa 1600-luvulla Lapponia –teoksessaan saamelaisten omistavan koiria, jotka vartioivat kotaa ja laumaa ja ovat apuna metsästyksessä.

1700-luvulla Suomessa siirryttiin suurporonhoitoon. Aikaisemmin poronhoito oli pienimittakaavaista ja palveli kausielinkeinojen perustarpeita. Poroa käytettiin veto- ja kantoeläimenä siirryttäessä kausiasuinpaikoilta toisille metsästys-, kalastus- ja keräilytalouden vuosikierron mukaan. Poroa käytettiin myös houkutuseläimenä peuranpyynnissä. Perhekohtaiset poromäärät olivat pieniä jääden korkeintaan muutamaan kymmeneen. Yleensä porojen annettiin kesäisin laiduntaa vapaana tietyillä määräalueilla, joilta ne syksyisin kerättiin kyläkunnittain talvipaimennusta ja käyttöä varten. Paimentolaisporonhoito poikkesi aikaisemmasta pienporonhoidosta, sillä huomattavasti kasvaneita porotokkia paimennettiin säännöllisesti vuoden ympäri. Poropaimentolaisuus levisi mm. Inarin seudulle todennäköisesti sekä uusia laitumia etsineiden saamelaisten että paikallisen Inarin alueen pyyntiväestön omaksuessa uuden elämäntavan. Kulttuurimuutoksen syyksi on esitetty metsä- ja tunturipeuran nopeaa vähentymistä 1700-luvulla, joka aiheutui todennäköisesti peuranpyynnin lisääntymisestä, kun saamelaisten lisäksi uudisasukkaat alkoivat verottaa peurakantaa. Porot ja peurat sekaantuivat herkästi toisiinsa sekä saalis- että siitoseläiminä. Jo 1700-luvulla tiedetään Inarin kalastajalappalaisten kasvattaneen ja myyneen porolappalaisille koiria markkinoilla.

Pyyntikulttuurin vaihduttua vähitellen paimentolaiskulttuuriksi, ja poronhoidon tultua kalottialueen hallitsevaksi elinkeinoksi 1700-luvun loppuun mennessä, poronhoitovyöhyke ulottui suunnilleen Norjan ja Ruotsin keskiosista Pohjois-Suomen yli Kuolaan ja aina Jenisei-joen suulle Siperiaan. Alueen väestö oli jakaantunut kielellisesti ja elintapojensa puolesta toisistaan eriäviin ryhmiin, jota suuret etäisyydet ja maantieteelliset erot ovat vielä korostaneet. Tällä on epäilemättä ollut vaikutuksensa myös koirakantojen paikallisuuteen. Alueellisista eroista huolimatta poronhoitovyöhykkeellä voidaan havaita eläneen jokseenkin yhtenäisen, arktisen koirakannan.

Jo 1800-luvun lopulla, kun järjestäytynyt kenneltoiminta alkoi Suomessa ja Ruotsissa, oltiin tietoisia siitä että on olemassa lappalainen koirarotu. Ensimmäisessä Suomessa pidetyissä näyttelyissä esitettiin Lapista tuotuja koiria ”lappalaisina paimenkoirina”, ”lapinkoirina” tai ”porokoirina”. Toimenpiteitä rodun talteenottamiseksi tai jalostamiseksi ei tuolloin kuitenkaan vielä tehty. Lappalaiskoiria esiintyi satunnaisesti 1900-luvun alkupuolen näyttelyissä. Vasta noin vuonna 1936 rotuun alettiin kiinnittää enemmän huomiota kun V. I. Mikkonen peräänkuulutti kansallista itsetuntoa ja vertasi tilannetta Ruotsiin jossa ”kotimaiset rodut on jo standardisoitu”. 1940-luvun vaihteessa Lapin läänin maaherran K. Hillilän toimesta tehtiin aloite porokoirien kokoamisesta ja ulkomuodollisesta yhtenäistämisestä. Asia jäi kuitenkin silloin vielä vaille käytännön toimenpiteitä ja suuri osa koirakantaa tuhoutui Lapin sodan loppuvaiheiden aikana.

SUOMENLAPINKOIRA
Jo 1930-luvun loppupuolella alkoi Etelä-Suomeen muodostua ensin lapinpystykorvan ja sitten lapinpaimenkoiran nimellä kulkeva kanta joka koostui varsin vähälukuisesta suvuiltaan osittain selvittämättömästä aineksesta. Mukaan sekoitettiin myöhemmin aitoja porokoiria. Valtaosa näistä lapinpaimenkoirista oli kennelnimettömiä. Tärkein rotua kasvattanut kennel oli Kukonharjun kennel, niinpä koiria onkin kutsuttu ”kukonharjulaisiksi”. Koirat olivat suuria, umpimustia, pitkä-, pehmeä- ja eräissä tapauksissa lainekarvaisia, kapea- ja pitkäpäisiä. Silloinen Suomen Kennelklubi vahvisti rotumerkit vuonna 1945 lapinpaimenkoiran nimelle. Tuolloin oli olemassa kaksi koirajärjestöä Suomen Kennelklubi ja Suomen Kennelliitto jotka yhdistyivät vuonna 1962.

Vuonna 1968 Lapinpaimenkoira nimi vaihdettiin Lapinkoiraksi. 70-luvun alusta lähtien lapinkoiran kasvatus sai uuden käänteen kun siitokseen oli mahdollista käyttää lähinnä Suomen ja Norjan Lapin luonnonkantaa. Vuonna 1971 päädyttiin uusjakoon perinteisen lapinkoiran ja lapinporokoiran välillä polveutumisen perusteella siten, että vähemmän kuin 3/4 lapinporokoiraa sisältävä aines rekisteröitiin X-rekisteriin lapinkoirina toisin sanoen avattiin lapinkoiran rekisteri pitkäkarvaiselle porokoiralle.

Lapinkoira sai uuden rotumääritelmän vuonna 1975. Rotumääritelmässä korostui lapinkoiran skandinaavinen, arktinen kokonaiskuva. Koko pieneni: uroksilla 49–55 cm ja nartuilla 43–49 cm. Rungon pituudeksi tuli korkeuttaan hieman pitempi. Voimakasrakenteiseen runkoon liittyi nyt myös voimakaspiirteinen, verraten leveä pää, kallo-osa lyhyempine kuonoineen. Karvapeitteen kuvaus muuttui ratkaisevasti: ihomyötäinen karvapeite vaihtui tuuheaan, runsaaseen turkkiin, jonka peitinkarvan tuli olla edelleen karkeaa ja pitkää. Rotumääritelmää on sittemmin täsmennetty monta kertaa. Rodun nimi muutettiin Suomenlapinkoiraksi vuonna 1993. Rotukuva on hiljalleen vakiintunut ja tultaessa 2000-luvulle suomenlapinkoirasta on tullut suosittu kotimainen rotu. Rodun rekisteri on edelleen avoin ja vuonna 1990 otettiin rotuun 14 luonnonkantaista koiraa.

Suomenlapinkoiran rekisteröinnit ovat kehittyneet seuraavasti: 1977 315, 1978 386, 1979 370, 1980 311, 1985 479, 1999 659, 2000 704, 2001 752, 2002 901, 2003 995, 2004 1143, 2005 1244, 2006 1150 2007 1275, 2008 1374, 2009 1045. Tultaessa 2000-luvulle suomenlapinkoira on noussut Suomessa kymmenen suosituimman rodun joukkoon, ollen 2008 viidenneksi suosituin ja 2009 seitsemänneksi suosituin rotu.

Suomenlapinkoirien jalostusneuvonta ja pentuvälitys aloitettiin vuonna 1973. 1980-luvun alussa aloitettiin jalostustietojen kerääminen ja urossuositustiedustelut. Vuoden 1987 kesäleirin yhteydessä järjestettiin ensimmäisen kerran joukkosilmätarkastus, jossa löydettiin yksi PRA tapaus. Joukkosilmätarkastuksista tuli vuosittaisia. Vuonna 2006 suomenlapinkoira sai prcd-PRA-geenitestin. PRA -testausavustusta yhdistys antoi vuosina 2006 ja 2007. Aikavälillä 1.1.2006–30.9.2009 on PRA testattu 869 suomenlapinkoiraa, joista PRA sairaaksi on todettu 22 (2,53 % tutkituista). Kantajia samalla aikavälillä on 230 (26 % testatuista).

Rodun ensimmäinen PEVISA tuli voimaan vuoden 1996 alusta. Tällöin Pevisasta tiedotettiin postittamalla se mm. 1000 suomenlapinkoiranartun omistajalle, jotka eivät olleet yhdistyksen jäseniä.

Vuosina 2004 – 2008 suomenlapinkoiria on osallistunut kokeisiin seuraavasti: toko 2004 108, 2005 91, 2006 110, 2007 119, 2008 106. Agility: 2004 457, 2005 441, 2006 459, 2007 443, 2008 582. Pk-kokeet: 2004 10, 2005 10, 2006 5, 2007 4, 2008 3. BH-koe: 2004 7, 2005 23, 2006 17, 2007 13, 2008 11. Mainittakoon että vuosina 1999 – 2008 on luonnetestattu 340 suomenlapinkoiraa (3,5 %).

SUOMENLAPINKOIRA ULKOMAILLA
Suomenlapinkoiran suosio ulkomailla on kasvanut entisestään. Ensimmäiset viennit tehtiin jo 1970-luvulla. Nykyään ulkomailla syntyy jo 200–300 pentuetta vuosittain. Määrällisesti merkitykselliset maat Pohjoismaiden lisäksi ovat Englanti, Ranska, USA ja Hollanti. Edellä mainittujen lisäksi lukuisissa muissa maissa on pienempiä kantoja, jotka näyttävät kasvavan.

Pohjoismaat: Ruotsissa on rekisteröity vuosina 1998–2008 yhteensä 3297 suomenlapinkoiraa. Vuonna 2009 rekisteröitiin 550 suomenlapinkoiraa. Määrä on todella merkittävä. Tanskassa rekisteröitiin vuosina 1998–2008 757 suomenlapinkoiraa ja vuonna 2009 110. Norjassa samalla aikavälillä 399 suomenlapinkoiraa, vuonna 2009 147 (2008 88).

Englantiin ensimmäinen suomenlapinkoira saapui vuonna 1989. Maan lapinkoirakanta on tällä hetkellä noin 500. Vuosina 1999–2009 on Englannissa rekisteröity yhteensä 398 suomenlapinkoiraa. Merkittävä asia rodun kannalta on se että suomenlapinkoirat saavat vuodesta 2011 vastaanottaa serttejä ja saavuttaa Englannin muotovalion arvon. Englannissa on julkaistu myös kirja Suomenlapinkoirasta, tekijänä Toni Jackson. Englannissa toimii 2 aktiivista suomenlapinkoirayhdistystä.

Ranskaan ensimmäiset suomenlapinkoirat tulivat 1980-luvun lopulla. Ranskan suomenlapinkoirakanta on nykyään noin 700. Vuonna 2007 rekisteröitiin 37 ja 2008 73 suomenlapinkoiraa.

Hollantiin ensimmäinen suomenlapinkoira tuli vuonna 1985. Ensimmäinen pentue syntyi vuonna 1994. Hollannissa on sittemmin syntynyt noin 46 pentuetta ja suomenlapinkoirien määrä vuoden 2009 lopussa on noin 350.

Australiaan ensimmäinen suomenlapinkoira saapui vuonna 1995 ja ensimmäinen pentue syntyi vuonna 2001. Vuosina 2001–2007 rekisteröitiin 138 pentua ja vuonna 2009 72 pentua. Australian suomenlapinkoirakanta lähentelee nykyään jo 300.

Yhdysvalloissa (AKC) vuosina 2001–2008 rekisteröitiin 315 suomenlapinkoiraa ja Kanadassa vuonna 2009 39.

LAPINPOROKOIRA
Lapinporokoiran ja Suomenlapinkoiran varhaishistoria ja juuret poronpaimentajina ovat pitkälti yhteiset. Kun Lapin koirakantojen kartoitus toisen maailmansodan jälkeen saatiin kunnolla käyntiin tuli poroja paimentaneista koirista lapinporokoiran kantavanhempia. Kartoitustyötä viriteltiin jo ennen sotia. Aika ennen sotia oli porotaloudelle hyvää: poronhoito vahvistui 1920-luvulta toisen maailmansodan alkuun asti. Aikaa on kuvattu poronhoidon kulta-ajaksi. Tällöin myös porokoirille riitti töitä ja kanta oli laaja. Kolmikymmenluvulla tiedetään myös suositellun porokoiria käytettäväksi peltoporojen ajamiseen pois maanviljelijöiden pelloilta eteläisimmissä paliskunnissa.

Näihin aikoihin alkoi Kennelliitto kiinnostua poroa paimentavista koirista. Vuonna 1936 ilmestyi Kennelliiton julkaisussa V. I. Mikkosen kirjoittama artikkeli ”Lapinpystykorva eli porokoira”. Hän ehdotti että Kennelliitto alkaisi jalostaa kotimaista paimenkoiraa. Hänen mielestään suomalaisilla oli velvollisuus vaalia esi-isiltä saatua perintöä johon myös Lapinpystykorva kuuluu muiden suomalaisten rotujen rinnalla. Tähän aikaan kansallisuusaate oli korkealla. Sota kuitenkin katkaisi virinneet suunnitelmat. Valitettavasti sota-aika oli hyvin tuhoisa porokoirien kannalta. Alkuperäisiä porokoiria säilyi hengissä pääasiassa vain kaukaisissa erämaakylissä.

Sodan jälkeen Kennelliitto jatkoi kesken jäänyttä työtään porokoiran elvyttämiseksi ja virallistamiseksi. Kennelliiton porokoiratoimikunta kenraali Olli Korhosen johdolla suoritti käytännön työn eli porokoirien kartoituksen Lapissa, mukana yhteistyössä oli myös Lapin Kennelpiiri ja Paliskuntainyhdistys. Kartoitustyö tehtiin pääosin vuosina 1959- 61. Pohjatyötä oli tehty kuittenkin jo 50-luvun alkupuolelta lähtien. Työ kantoi hedelmää ja lapinporokoira sai ensimmäisen rotumääritelmän vuonna 1967. Lapinporokoira on kuulunut Suomen Pystykorvajärjestön porokoirajaoston alaisuuteen aina vuoteen 1993 saakka. Tällöin Lappalaiskoirayhdistyksen uudet säännöt, jotka tulivat voimaan syyskokouksessa 1993, mahdollistivat lapinporokoiran mukaan tulon yhdistykseen, ensin kahden vuoden koeajalle.

Suomen Pystykorvajärjestö ja Lapin Kennelpiiri ovat järjestäneet rotuunottokatselmuksia vuodesta 1978 lähtien yleensä jonkin Lapin kennelpiirin ryhmänäyttelyn yhteydessä. Viimeisin rotuunottotapahtuma järjestettiin Hetassa 1998. Tämän jälkeen vastuu rotuunotosta on siirtynyt Lappalaiskoirat ry:lle joka muutti rotuunottokäytäntöä. Lapinporokoiran rekisteri on edelleen avoin ja vuosina 1996–2007 on rotuunotettu 17 urosta ja 9 narttua. Niistä yhdeksää urosta ja viittä narttua on käytetty jalostukseen, yhteensä niillä on 29 pentuetta. Pevisa-ohjelmassa lapinporokoira on ollut vuodesta 1995 alkaen.

Lapinporokoiran rekisteröintimäärien kehittyminen: 1976 88, 1977 84, 1978 56, 1979 113, 1980 59, 1981 84, 1982 104, 1983 120, 1984 74, 1985 129, 1986 128, 1999 98, 2000 128, 2001 166, 2002 136, 2003 197, 2004 248, 2005 238, 2006 233, 2007 250, 2008 236, 2009 234. 2000-luvulla lapinporokoirien rekisteröinnit ovat hiljalleen nousseet ja viimeiset kuusi vuotta olleet yli 200. Kehitys on suotuisa.

Vuosina 2004–2008 on lapinporokoiria osallistunut kokeisiin seuraavasti: toko 2004 25, 2005 34, 2006 39, 2007 51, 2008 36. Agility: 2004 21, 2005 27, 2006 28, 2007 34, 2008 43. Pk: 2004 3, 2005 3, 2006 5, 2007 3, 2008 8. Vuoden 2009 loppuun mennessä on luonnetestattu yhteensä 233 lapinporokoiraa.

LAPINPOROKOIRA ULKOMAILLA
Lapinporokoiran hyvä terveys ja monipuolisuus rotuna ovat edesauttanet sen vientiä ulkomaille. Määrällisesti laajin ulkomainen lapinporokoirakanta on naapurimaassamme Ruotsissa, jossa on noin 500 koiraa. Seuraavaksi eniten koiria on Norjassa, Tanskassa ja Hollannissa, kussakin maassa määrä jäänee alle 50, mm. Norjassa rekisteröitiin vuonna 2008 10 ja 2009 17 lapinporokoiraa.

RUOTSINLAPINKOIRA
Ruotsinlapinkoira on Ruotsista kotoisin oleva ikivanha pohjoismainen koirarotu, joka on elänyt ja kehittynyt saamelaisten rinnalla jo 10.000 vuoden ajan. Se toimi poropaimenena tokkia siirrettäessä, mutta myös vahtina ja metsästyskoirana. Kovan luonnonkarsinnan tuloksena siitä kehittyi yhtenäinen ja monipuolinen rotu. Ruotsinlapinkoira on vuodesta 1998 kuulunut Lappalaiskoirat ry:n alaisuuteen. Sitä ennen rotu kuului Suomen Seurakoirayhdistykseen. Ruotsinlapinkoiran, lapinporokoiran ja suomenlapinkoiran juuret ovat pitkälti yhteiset. Näistä kolmesta rodusta ruotsinlapinkoira on se ,joka ensimmäisenä sai rotumääritelmän vuonna 1936. 1900-luvun alussa näytti jopa siltä että ruotsinlapinkoirat sekoittuisivat Ruotsissa kokonaan muihin rotuihin. Etelä-Ruotsissa oli kuitenkin innokkaita koiraharrastajia, joiden ansiosta ruotsinlapinkoiria etsittiin, ja niinpä rotu virallistettiin 1930-luvulla.

Ruotsinlapinkoiria löytyy todella vähän Suomesta, alle sadan. Kasvattajia on vain muutamia ja pentueita syntyy harvakseltaan. Huolimatta rodun vähäisestä määrästä ruotsinlapinkoirien omistajat ovat aktiivisia harrastamaan koiriensa kanssa. Tämän päivän ruotsinlapinkoira on pääasiassa seura- ja harrastuskoira.

Rodun rekisteröintimäärät Suomessa ovat valitettavasti vaatimattomat. Vuosina 1990–1998 rekisteröitiin 66 ruotsinlapinkoiraa ja vuosina 1999–2009 55.

Lähteet:
Tiina Riuttasen 30-vuotishistoriikki Lapinkoira 2/2000
Manne Raitilan 25-vuotishistoriikki Lapinkoira 3/1995
Lapinkoira-lehdet
Lehtileikkeitä lappalaiskoirista 1977-1997 (koonneet Marja-Liisa Ritala ja Kaarina Riuttanen)
Lappalaiskoirat ry:n kotisivut
Koiramme-lehdet
Suomen Pystykorvajärjestön 50- ja 20/30 –vuotisjuhlakirjat
Southern Finnish Lapphund Society Yearbook 2009 JA 2010
Lapinporokoiran ja Suomenlapinkoiran JTO:t (2010)



Sivun alkuun

Copyright © Lappalaiskoirat ry 2017