Lapinporokoiran kantamuotona voidaan pitää esihistorialliselta ajalta lähtien Skandinavian pohjoisosissa olleita koiria. Rodun alkuperästä on kuitenkin keskusteltu paljon, koska lapinporokoira poikkeaa selvästi perinteisistä pystykorvista. Ensimmäiset tiedot Lapissa harjoitetusta poronhoidosta ovat 1500-1600-luvuilta ja ensimmäiset merkinnät poroja paimentavista koirista ovat vuonna 1674 ilmestyneessä Lapponia-kirjassa.

Lapinporokoiran jalostusta yritettiin käynnistää jo 1930-luvun lopulla, mutta säännöllisen kenneltyön piiriin rotu tuli vasta 1950-luvulla. Rotumääritelmä vahvistettiin Kennelliitossa vuonna 1966. Lapinporokoira alkoi vakiinnuttaa asemaansa 1990-luvun puolivälistä lähtien ja nykyään vuosittaiset rekisteröintimäärät ovat pääsääntöisesti yli 300 yksilön luokkaa. Lapinporokoiran rekisteri on avoin, joten pohjoisen rekisteröimätöntä työkoirakantaa voidaan ottaa edelleen rekisteriin.

Lapinporokoiraa kuvaillaan älykkääksi ja oppivaiseksi. Työssä se on energinen ja toimintakykyinen, muulloin rauhallinen.

Ulkomuodoltaan se on selkeästi ravaajatyyppinen koira. Sen tulee olla suorakaiteen muotoinen, selvästi korkeuttaan pidempi, keskivoimakas ja suhteellisen voimakkaasti kulmautunut koira. Karvapeite on karkeaa ja erityisesti tiheää, hyvin kylmältä ja sateelta suojaavaa.

Lapinporokoirat ovat suosittuja koti- ja perhekoiria, mutta myös monipuolisia harrastuskoiria. Niillä on meriittejä tottelevaisuuskokeista, agilitysta, palveluskoirakokeista ja paimennuskokeista. Niitä käytetään myös edelleen työkoirina Lapissa.